Taide tuottaa oivalluksia luonnonsuojelusta

Choirs for Ecocide Law – kuorot luonnon puolesta -suurkonserttia edelsi Tampereen Sävelessä paneelikeskustelu, jossa keskusteltiin luonnonsuojelusta, luontosuhteesta ja kulttuurin merkityksestä vaikuttamistyöstä.

Arvovaltaisen paneelin muodostivat kirjailija Anni Kytömäki sekä entiset ympäristöministerit, EU-parlamentaarikot Ville Niinistö ja Sirpa Pietikäinen. Keskustelua johti Anssi Almgren.

Keskustelu aloitetaan kurkottamalla tulevaan, kun Almgren tiedustelee, mitä panelisteille tulee mieleen sanasta tulevaisuus.

”Ensimmäisenä tulee mieleen isoveljeni Pekka Kytömäen runo Tulevaisuus tule vaisuus. Itse kirjoitan menneisyyteen sijoittuvista asioista, mutta romaanin kommentoivat kuitenkin nykyistä ja tulevaa”, kertoo Kytömäki.

Pietikäisen mukaan tulevaisuus konkretisoituu lapsissa, jotka edustavat meidän jälkeemme tulevaa. Hän pitää tulevaisuuden ennakoimattomuutta positiivisenakin asiana, koska muuten olisi vaarana, että dystopiat voisivat alkaa johtaa ajatteluamme.

Niinistö korostaa, että tulevaisuus lähtee menneestä. Jos emme tiedä, mistä tulemme, emme voi tietää, minne olemme menossa.

”Esimerkiksi siinä on jotain mystistä, että lapintiira vaeltaa Pohjoisnavalta Afrikkaan, ja sukupolvi toisensa jälkeen vaeltaa samaa reittiä.”

Vastauksia menneisyydestä

Seuraavaksi Almgren kysyi, miten voimme edistää muutosta kohti kestävämpää tulevaisuutta.

”Olen jonkin verran tutkinut Suomen luonnonsuojelun historiaa, ja etsisin vastausta menneisyydestä, vaikka se on kestämätöntäkin ollut”, toteaa Kytömäki ja jatkaa:

”1800-luvulla käynnistyi keskustelu luonnonsuojelusta, kun Nordenskiöld ehdotti luonnonsuojelualueen perustamista. Jo siinä vaiheessa, kun olosuhteet ovat olleet aineellisesti paljon vaatimattomammat, on ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet säästää elintilaa myös muille lajeille.”

Pietikäisen mukaan olennaista on kokemus siitä, että on jotain tärkeää ja arvokasta, minkä puolesta haluaa toimia. Hänkin korostaa historiaan katsomista.

”1960- ja 70-luvuilla oli sodat metsäteollisuuden jätevesipäästöistä. Valitettiin, että on niin kallista ratkaista tämä asia, kun se maksaa eikä tuota mitään. Vastatuuli on aina kova ja tulee tunne, ettei mikään muutu. Mutta kun jokin asia on muutettu, ei kukaan enää muista, että se on ollut huonomminkin.”

Myös Niinistö kuvailee muutoksen prosessia.

” Suomessa on väitetty vaikka kuinka monta kertaa, että maan teollisuus tuhoutuu, jos tämä ja tämä ympäristötoimi toteutetaan. Rikkidirektiivi hyvä esimerkki tästä. Lopulta uusi osaaminen ja teknologia alkoi levitä Suomesta maailmalle Wärtsilän mukana, ja siitä tuli myös hyvää bisnestä. Harvoin teollisuuskaan on vaatinut paluuta menneisyyteen.”

Niinistö muistuttaa, että maapallolla on kahdeksan miljardia ihmisitä, jotka käyttävät yhä enemmän luonnonvaroja. Ihminen on ottanut käyttöön maapinta-alasta kaksi kolmannesta, ja villieläimet muodostavat biomassasta vain neljä prosenttia. Ilmastonmuutoksen myötä kaupungit kuivuvat ja kuumenevat.

”Iso asia, mikä pitäisi saada kuntoon, on se, että nyt me EU:ssa ulkoistamme paljon ongelmia dumppaamalla jätteitä Intiaan ja Afrikan maihin. Aiheutamme ympäristöhaittoja jossain, missä ne eivät meille näy – kuten aikoinaan, kun jätteitä dumpattiin piiloon Itämeren pinnan alle. Tästä pitää tulla niin rangaistavaa, ettei niin voi kukaan enää toimia.”

Luonnontuhonta on myös ihmisoikeuskysymys

Missä siis mennään luonnontuhontalain suhteen Suomessa ja milloin se tulee EU:n laajuiseksi, kysyy Almgren.

”EU:lla on viime kaudella läpi saatu ympäristörikosdirektiivi, johon saatiin luonnontuhonnan käsite”, Niinistö iloitsee.

”Siinä puhutaan erityisen raskaista ympäristörikoksista. Yritykset voivat nyt joutua maksamaan sakkoina viisi prosenttia globaalista liikevaihdostaan, toisin kuin ennen, kun sakot olivat joitain kymmeniä tuhansia. Myös Euroopan neuvosto hyväksyi samansisältöisen sopimuksen. Jäsenmaiden on se ratifioitava, ja niihinhän kuuluu muitakin kuin EU-maita. Seuraava tavoite on luonnontuhontalain saaminen kansainvälisen rikostuomioistuimen alaisuuteen.”

Pietikäinen korostaa myös ihmisoikeusnäkökulmaa, kun puhutaan ympäristötuhonnasta.

”Onko se luonnontuhontaa, kun ihmisiä kuolee ilmastonmuutoksen aiheuttamiin helleaaltoihin? Kansanmurhankin voi tehdä luonnontuhonnalla, ei missään sanota, että sen voi tehdä vain aseilla.”

Kytömäki toivoo, että luonnontuhonnassa sanktioitaisiin pienempiäkin tuhoja.

”Luonnon ystävinäkin pitävät ihmiset voivat tehdä tietämättään ja tahattomasti vahinkoa. Kaikkien pitäisi opetella toimimaan niin, että pienessäkin mittakaavassa osataan toimia luonnon hyväksi.”

Taide läpäisee suojamuureja

Seuraavaksi puhutaan musiikin, kirjallisuuden ja taiteen merkityksestä ympäristönsuojelussa. Kytömäki kertoo, että hänen työnsä on omanlaistaan kansalaisvaikuttamista, koska hän käsittelee ekologisia aiheita. Hän itse käyttää musiikkia työkaluna luomistyössä.

”Aloitan tarinat soittamalla tarinaa pianolla. Musiikki on ihmiskunnan taidemuodoista vanhin, kirjoitus on modernia hapatusta siihen verrattuna. Musiikki puhuttelee meitä jossain valtavan syvällä, se voi antaa voimaa tekemään hyvää ja vaikuttamaan.”

Pietikäiselle taiteen merkitys on oivallusten tuottamisessa.

”Taide on tieteen rinnalla toinen tietämisen muoto, sitä ei vaan arvosteta samalla tavalla. Ympäristötuhonkin osalta pitää ensin ymmärtää mistä on kyse, ennen kuin voi toimia. Kun kerran näet asian uudella tavalla, et voi enää olla näkemättä sitä. Elämyksellisyys on hyvä keino tuottaa näitä oivalluksia.”

Niinistö osallistui viimevuotiseen Choirs for Ecocide Law -konserttiin Musiikkitalolla ja kehuu sitä upeaksi kokemukseksi.

”Taiteen voima on siinä, että läpäisee suojamuureja, joita poliitikko onnistu läpäisemään. Taidekokemus otetaan vastaan avoimemmin ja varauksettomammin kuin poliitikon puhe. Taide on ihmiskunnan jatkuvaa ajattelun haastamista ja edistämistä.”

Loppuaika on varattu yleisökommenteille ja -kysymyksille. Yleisöä mietityttää mm. yksilön oma vastuu luonnontuhonnan ja ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä. Niinistön mukaan aikamme on hyvin polarisoitunut:

”Toiset asentavat takapihalleen muovinurmikoita ja toiset perustavat ketoja. Olisi hyvä, jos kunnat voisivat viestiä asukkailleen enemmän ympäristöteoista, joita jokainen voi tehdä.”

Pietikäisen mukaan yksilön tärkein kulutusvalinta ja ympäristöteko on äänestää vaaleissa niitä poliitikkoja, jotka puhuvat uuden ympäristölainsäädännön puolesta.

Kivimäki muistuttaa, että kaikessa valistustyössä pitäisi lähteä siitä, että viesti tehdään houkuttelevaksi ja vältetään syyllistämistä. Syyllistyminen aiheuttaa voimattomuutta, mutta vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen antaa voimaa.

Lopuksi kysytään, mikä antaa toivoa vaikuttamistyöhön. Kaikki nostavat esiin onnistumiset, kuten Kirsi Kunnaksen muistometsän toteutumisen ja laajentumisen sekä saimaannorppakannan viimeaikaisen vahvistumisen. Onnistumiset ja niiden muisteleminen inspiroivat, sillä ne kertovat muutoksen olevan mahdollinen.